Artikkelit

Opaskoira tekee työtään eleettömästi

Minulta ei nykyisin enää edes  kysytä  ilmoittautuessani  tuttuihin  tapahtumiin, että otatko  opaskoiran  mukaan. Sehän on itsestäänselvyys. Siellä missä minä, siellä koirani.

Opaskoira on minulle se aktiivisen elämän mahdollistaja ilman näkevää ihmistä. En ole riippuvainen  vuorokaudenajasta tai siitä, mihin tahdon mennä. Koira lähtee iloisena aina varmasti mukaan.

Opaskoirahan on liikkumisen apuväline, mutta minulle myös se paras kaveri ja itseluottamuksen  tuoja. Koiralle kerron ne parhaimmat ilot ja syvimmät surut. Opaskoiran kanssa liikkuminen minulle on vaivatonta ja kuten olen sanonutkin, jos eksyn, en eksy yksin.

Opaskoira tekee työtään hyvin eleettömän näköisesti ja monikin luulee tästä syystä, että koiralla on  paha olla ja se pakotettuna tekee työtään. Tämä ei  pidä  ollenkaan paikkaansa. Tälläistä  työnarkomaania kuin opaskoira en ole ikinä tavannut. Riittää, kun Bopi huomaa minun ottavan käsilaukun, niin silloin jo ollaan eteisesssä  menossa. Hän  tietää, että hän on koiristamme  ainut, joka pääsee mukaan. Lenkillähän käyn paljon koko porukan kanssa, mutta  töihin pääsee vain opaskoira  äidin kanssa yksin varmasti.

Tästä eleettömyydestä johtuen moni kokee tarvetta tulla piristämään opaskoiran niin tylsää elämää. Opaskoira keskittyy työhönsä valjaissa ja ne hurvittelut tehdään vapaa-ajalla. Joten opaskoiralla on  kaikki se muu aika minkä hän ei ole valjaisssa. Mutta tämä positiiviseksi tarkoitettu  juttelu tai silittäminen on erittäinkin haitallista. Opaskoiralla herpaantuu keskittyminen ja näin reitti voi mennä sekaisin ja koirakko päätyä vaikka ajoradalle eikä se eksyminen opaskoirankaan kanssa ole mukavaa.

Tästä syystä: annathan opaskoiralle aina työrauhan ja ihastele vain etäämpää, mutta älä jää tuijottelemaan kumminkaan lähempää. Opaskoira rakastaa herkkuja ja on aina nälkäisen näköinen, mutta sitä hän ei ole! Opaskoiralle ei ikinä pidä antaa mitään ruokaa, hän saa sitä kyllä kotonaan käyttäjältään ihan varmasti!

Minun opaskoirani harrastaa paljon muuta myös  työnteon  lisäksi. Uusimpana  lajina olemme  löytäneet vesiagilityn. Minun sokeus kun tuo moneen lajiin rajoitteita. Vesiagility on ollut Bopin mielestä  niin kivaa, että perheemme kuopus innostui tästä lajista Bopin kanssa. Joten se on vähän vastapainoa lenkkeilyille metsässä, mitä teen paljon joka ikinen päivä. Ja vettä rakastavalle koiralle  juuri se paras laji!

 

Kuvassa musta labradorinnoutajarotuinen opaskoira harrastaa vesiagilityä ja ui sisäaltaassa kameraa kohti. Opaskoira on vapaalla.

Opaskoirahan on siitä onnellisessa asemassa, ettei sen tarvitse viettää päiviään yksin kotona vaan  juuri minun tätäkin kirjoittaessani työhuoneessani jaloistani kuuluu kuorsaus. Ei onnellisempaa koiraa voisi ollakkaan.

Annetaanhan jatkossa opaskoirille työrauha, eihän meistä kukaan mene bussikuskillekkaan  lässyttämään kesken matkan. Mutta opaskoiran käyttäjälle saa kyllä puhua, hekään eivät  pure, kuten eivät  opaskoiratkaan. Opaskoirat aloittavat työuran vasta n. 2-vuotiaina  ja  eläkkeelle he siirtyvät  viimeisään 12-vuotiaina. Yllätyksekseni he osaavat sitten nauttia eläkepäivistään, silloin nimittäin pääsee  sohvallekkin… työuran aikana kun on tyydyttävä omaan petiin. 🙂

 

T: Katja Heinonen

Uusi bloggaaja esittäytyy!

Pitkään pohdin, olisiko minulla sellaista kirjoitettavaa, mikä oikeasti kiinnostaisi ihmisiä ja päätin nyt ainakin muutaman kirjoituksen kirjoittaa.

Olen siis 40-vuotias kolmen lapsen äiti. Asumme perheen kanssa maalla ja talo on täynnä eläimiä. Toteutan siltä osin haavettani. Monesta haaveesta elämänkulku on pakottanut luopumaan tai muuttamaan haaveiden suuntaa, mutta eläimistä en ole luopunut.

Elämä ei ole minulle helppoja kortteja elämääni antanut. Yhdeksän vuotta peruskoulussa koulukiusattuna jättivät jälkensä, mutta 20-vuotiaana elämässä tuli se iso käännekohta kun yhtenä yönä perusterveestä ihmisestä, pienen lapsen äidistä ja opiskelijasta, tulikin vaikeavammainen.

Hydrogefaluksen (eli aivo-selkäydinnesteen kiertohäiriön) seurauksena minut leikattiin ja päähän laitettiin shuntti. Näköhermot olivat vain vaurioituneet ja näölle ei voitu tehdä mitään. Mikäli tarinani kiinnostaa kokonaisuudessaan se löytyy sivulta www.facebook.com/katjajaopaskoira kiinnitettynä julkaisuna heti alusta.

Opaskoira Bopi makoilee työhuoneen lattialla kuono kynnyksen yli tuettuna. Bopi on musta labradorinnoutaja.

Elämä on sitten vuosien aikana tuonut eteeni vaikea hoitoisen epilepsian ja hermovaurioita. Mutta tämän blogin tarkoitus ei missään nimessä ole surkuttelu, koska se ei ole minulle ominaista muutenkaan!  Nämä on nyt elämän pelikortit ja näillä mennään!

Blogissani tulen käsittelemään ihan arkisia asioita näkövammaisena työssäkäyvänä niin iloineen kuin suruineen, opaskoira on varmasti isossa osassa myös, mutta mieluusti otan uusia aiheita ja palautetta vastaan lukijoilta.

Minun arjessani ei ole ikinä kahta samanlaista päivää. Äitini kerran kysyikin, että miksi elät kuin viimeistä päivää? Vastasin, että tämä voi olla se viimeinen päivä ja tahdon nauttia siitä.

Rajojani haen niin tekemisen kuin voimavarojen puitteissa usein. Ja niitäkin asioita pohdin varmasti täällä tulevaisuudessa. Rakastan työni lisäksi vapaaehtoistyötä ja tahtoisin tehdä sitä jatkuvasti. Silloin vain huomaan, että aamulla alkaa olla vaikea nousta sängystä ja kotonaoloajan vain nukun. Perhe ei onneksi minulle rajoja tahdo asetella sen vuoksi etten näe tai saatan saada epilepsiakohtauksen.

Mieheni tekee paljon reissutyötä ja vasta tässä alkuviikosta pääsin lämmitysjärjestelmäämme ilmaamaan, tietämättä kyllä mitä oikeastaan teenkään. Mieheni neuvoi vain puhelimessa mitä teen…

Lapsille sanon aina että rajat on rakkautta, mutta itselleni sanon että rajat on tehty ylitettäväksi.

Hyvää viikkoa kaikille ja muistakaa ulkoilla ja nauttia näistä ihanista syysilmoista!

 

T: Katja Heinonen